Olen niitä ihmisiä, jotka eivät kovin helpolla harrasta ihmisten edessä itkemistä. Hautajaisissakin istun pääasiassa tyynen rauhallisesti ja jos kuulen huonoja uutisia, niin otan ne vastaan asiallisesti ja jos on tarvetta alkaa märsätä niin märsään jahka olen itsekseni jossain.

Poikkeuksena on elokuvat, tv-sarjat ja kirjat. Pistäkää mikä tahansa Disney-leffa pyörimään jos haluatte nähdä miltä näytän itkuisena (= kamalalta). Myös Kauniissa ja Rohkeissa on tiettyä nyyhky-factoria. Salkkareista puhumattakaan. Itseasiassa olen itkenyt aika usein katsoessani MTV:n  16 and pregnant -sarjaa. :D Varmasti olisin myös kyynelehtinyt katsoessani "Tuksu menee naimisiin"-ohjelmaa, jos en boikotoisi koko julkimoa :P

En ole aikoihin uskaltanut lukea Harry Potterin viimeistä kirjaa, koska siinä alussa tapahtuu se Kamala Kuolema, jonka vuoksi parun ensimmäiset kaksi sataa sivua. Ja ne riidat. Ja muutkin kuolemat. Voi jeesus. Miksi on pitänyt kirjoittaa niin itkettävä kirja? Siitä ei saa muuta kuin päänsärkyä ja aivoihin jää soimaan sana "Miksi!?!?!?" kun sitä joutuu hokemaan usein kyseistä kirjaa lukiessa. Myös Cecelia Ahernin kirjat ovat ihan loistavia itkettäjiä. Oikeastaan Harlequin-romaanitkin ovat niitä. Minulle riittää, että jossain kirjassa sanotaan "hän nieleskeli itkua" ja meikä alkaa parkua. Olen aikamoinen myötäeläjä.  Tästä tulikin mieleeni, että itken loppujen lopuksi melkeinpä päivittäin syystä tai toisesta. Ehkä siksi minun on niin helppoa olla itkemättä ihmisten ilmoilla? :D

Toki miesten kanssa on tullut itkemistä harrastettua. Hetkittäin itku tulee ihan luonnostaan heidän seurassaan ja yleensä syynä on se, että alitajuisesti tiedän saavuttavani jotain jos nyt nostatan kyyneleitä silmiini. Ei tosin toimi kaikkien miesten kohdalla, ikävä kyllä. :´(

Miesten lisäksi ainoat ihmiset, jotka ovat nähneet minut aikuisena itkemässä ovat äitini, muutama muu sukulainen ja eläinlääkäri, joka joutui siis todistamaan melkein jo hysteeristä parkumista kun kannoin edesmenneen kissani lopetettavaksi.

No niin. Kiitti tästäkin. Nyt parhaillani itken täällä, kun muistelen tuota tilannetta. Joskus epäilen mielenterveyttäni, kun hankin meille kaksi uutta kissaa asustamaan vaikka tiedän, kuinka jäätävän tuskallista se niistä luopuminen on. Minulle oli itseasiassa yllätys, että sydämen särkyminen oikeasti myös tuntuu sydämen särkymiseltä eli fyysisesti erittäin kipeältä.

Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.
Minä rakensin teille talon
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden mutta palaan
uniinne toisinaan.

-Kaarina Helakisa: Taivaskissa-

Toki itken myös iloisista asioista. Esim. leffoissa kun tyttö ja poika VIHDOINKIN saavat toisensa niin johan siinä vähemmästäkin itku tulee. Tai jos joku Disney-hahmo herää kuolleista. Tai Taylor.

Lisäksi saatan kyynehtiä onnesta hyvin menneen laulutunnin jälkeen (yksin), hyvistä uutisista (yksin) tai ihanan kissani ansiosta (yksin). Ja ohan näitä syitä. Pääasia on kuitenkin sen, että itken pääsääntöisesti yksin. Paitsi silloin kun heppaleirit loppuivat ja BHK-tyttöjen kanssa paruttiin ringissä ja siinä samassa yritettiin mongertaa jotain fiksuja jäähyväisiä ja kuulostettiin lähinnä joltain new age -kultilta.