Täällä taas! Nettijohdoton alkuviikko teki tehtävänsä, ja kandi on pohdintoa vaille valmis! BILEEEEET!

Ja sitten hetkeilemään.
 

(Nähtävästi 23 aikaan illalla battery-vieroitusoireiden alaisena tuleva teksti on varsin... Ajatuksen virtamaista, rehellistä ja turhankin vakavaa blogiini. Antaa mennä silti :))

**********************************************

Katsoin tänään (tiistai-iltana) AVA:lta dokumentin ”History of my sexual failures” -leffadokkarin, jossa mies haastatteli exiään ja pohti syitä sille, että miksi hänen suhteensa ovat epäonnistuneet ja miksi hän kokee olevansa luuseri etenkin ihmissuhteiden saralta. Ehkä minunkin pitäisi tehdä vastaava dokumentti jos edelleen 30-vuotiaana istun tässä sängylläni sinkkuna ja naputtelen postausta Ikisinkku-blogiin.

Dokumentin mies halusi siis löytää syyn epäonnistumisilleen itsestään, vaikka hänen oli hetkittäin hankala myöntää omia surkeita puoliaan. Ja niitä todennäköisesti oli aikalailla, sillä hän sai varsin tyrmääviä kieltäytymisiä exiltään, kun pyysi heitä haastateltaviksi. Minä olen entisiin miehiini säilyttänyt suhteellisen hyvät välit, eli tarvittaessa pystymme keskustelemaan ystävälliseen sävyyn toisillemme. Siltikään mieleeni ei ole tullut kysyä heiltä, että miksi minä en kelvannut tyttöystäväksi.

Toisaalta... Miksi sitä kysymään, kun vastauksen tiedän itsekin? Nirsous yhdistettynä persoonallisuudelleni ominaisuuteen itsekkyyteen ei ole hirveän käypää valuuttaa ihmissuhdemarkkinoilla. Olen mukava vain miehille, joista olen välittömästi kiinnostunut. Muut karkotan pois vittumaisella irvistyksellä ja parilla kipakalla kommentilla vapaapainin munattomuudesta. Minun on myöskin hankalaa alkaa ottaa huomioon joku toinen ihminen elämässäni, sillä paljon mieluummin toimin omien halujeni mukaan. Hetkittäin taas olen liiankin myötäilevä, suostuvainen, kiltti ja pompoteltavissa, mikä sitten jossain välissä purkautuu helvetinmoisella raivolla pihalle, kun en jaksa olla enää mikään alistettu jalkavaimo. Tällöin miehet yleensä ovat hypänneet parvekkeeltani alas ja juosseet tasapainoisemman naisen luokse. Ihan ymmärrettävää. Pitäisi löytää jokin balanssi itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä.

Minä en myöskään jaksa loputtomiin taistella parisuhteen eteen. Jos homma ei suju kivuttomasti, niin mieluummin olen sinkku. Kyllä, ajatusmalli on erittäin lapsellinen, sillä tuskin mikään parisuhde sujuu kivuttomasti. Minulle sinkkuus ei vaan ole niin pelottava ja hirvittävä asia, minkä pelossa pitäisi kynsin hampain roikkua jossain, mikä tuottaa lähinnä lisästressiä elämään. Olen viettänyt elämäni onnellisimmat ajat sinkkuina ja vastaavasti hirveimmät ajat ”parisuhteessa”, joten ei liene ihmekään, miksi luovutan helpommin kuin muut. Ja yhtä helposti miehet päästävät minut pois. Ehkä minäkään en ole taistelun arvoinen?

Huonojen ihmissuhteitten lisäksi elämässäni on pyörähtänyt aika monta rehellisesti sanottuna paskaa miestä, jotka kohtelivat minua huonosti. Ja minä sallin sen. Kaunaa en kanna, koska en minäkään teini-iässä mikään preerian ruusu ollut, mutta kaikesta huolimatta... Minä olen hirveän ilkeä miehille. Minä morkkaan heitä, minä kettuilen heille, he ärsyttävät minua päivittäin ja minä en jostain syystä koe tarvetta miellyttää heitä ainakaan kovin pitkää aikaa. Sisälläni totta tosiaan asuu militanttinen naissovinisti, joka vihaa miehiä. En vaan halua myöntää sitä, koska se kuulostaa niin hitlermäiseltä, mutta ehkä asian myöntäminen on askel kohti parempaa ihmissuhdetulevaisuutta?

En taida pitää miehistä ja he kelpaavat vain mirrini silittelyyn. (Onko kyse Myystä vai muusta... Se riippuu miehestä.)

Olenkohan sittenkin katkeroitunut? Hmm.... Tämän pohtimiseen täytyy käyttää joskus enemmän aikaa. Onneksi ”parantumisellani” ei ole mikään kiire, sillä en juuri nyt halua minkään sortin miestä elämääni, paitsi kavereina. Minulla ei ole aikaa, ei energiaa, eikä haluja. Hetkittäin murehdin sitä, kun päästin Dannyn kaltaisen upean miehen vapaille karjamarkkinoille etsimään Oikeaa Lypsäjää, mutta sitten hetken päästä olen kiitollinen siitä, että saan olla sinkku juuri nyt.

Joidenkin mielestä kiire ja stressi ja hankala elämäntilanne on huonoja syitä päättää parisuhde. Nämä jotkut eivät välttämättä tajua sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Me ajattelemme, tunnemme ja toimimme samoissa tilanteissa eri tavoin ja juuri niin kuin itse parhaaksi näemme. Itse olen sitä mieltä, että on parempi erota 57 päivän jälkeen ja odottaa parempaa aikaa suhteelle, kuin että roikottaa väkisin miestä mukana läpi epämääräisen kokoisen harmaan kiven, jonka takana olevasta tulevaisuudesta ei osaa sanoa juuta eikä jaata. Ja sitten ehkä huomata silloin, että eihän sitä aikaa eikä energiaa ole vieläkään. Tässä vaiheessa jompikumpi tai molemmat saattaisivat olla jo hemmetin kyllästyneitä toisiinsa ja se parempi aikakin jää kokonaan tulematta ja välit menevät täysin poikki. Joku toinen ihminen takertuu hankalina aikoina sosiaaliseen tukiverkkoonsa entistä kiinteämmin, minulle taas on luontaisempaa karsia sitä ja olla ”yksin” eli rauhassa. Ulkopuolisen on siis turha pidemmän päälle neuvoa ja valistaa, että miten pitäisi toimia ja mikä on oikea syy erota ja millaisia ovat ne todelliset tunteet ja aito välittäminen.

Tärkeintä on se, että tekee päätöksen itse ja sen jälkeen on suurimman osan ajasta varma siitä, että toimi oikein. Ja on edes ohuesti onnellinen. :)