Kuinka kadehtien luen ja kuuntelenkaan joidenkin ihmisten puhetta siitä, kuinka he ovat täysin varmoja kyvystään elää vakavassa parisuhteessa. Kuinka he unelmoivat avoliitosta, jatkuvasta yhdessäolosta, yhteisistä matkoista ja kuinka ihanaa olisikaan nukahtaa ja herätä joka yö saman ihmisen vierestä.

Itsehän irvistelen noille ajatuksille. Yhteiset matkat kuulostavat ihan mukavilta, kunhan ne kestävät vain viikonlopun ylitse. En usko, että kovin äkkiä pystyn lähtemään esimerkiksi Dannyn kanssa viikon reissulle ilman, että siitä muodostuu todellinen koitinkivi suhteellemme. Epäilen, että äitini on ainoa henkilö, jonka kanssa jaksan viettää 24/7 ja usein silloinkin vietämme useita tunteja erikseen, ettei kyllästyminen pääse iskemään.

Kylmät väreet kiitävät selkääni pitkin kun vain ajattelenkin jotain niin hirvittävää asiaa kuin avoliitto. Miten ihmeessä ikinä pystyn sellaiseen? Ehkä joskus kymmenen vuoden päästä, kun on varaa hankkia niin iso talo, jonka uumeniin voin piiloutua aina kun iskee hillitön halu olla yksin. Danny oli viikonlopun luonani ja lauantai-iltana se sitten tapahtui...

Halikiintiön täyttyminen.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta tunsin sulkeutuvani  kuoreeni kuin paraskin simpukka. Nostin kädet ristiin rinnalleni ja jalat syliini. Tuijotin kiinteästi telkkarin ja vastasin Dannyn kysymyksiin yhdellä sanalla tai äänähdyksellä. Pusuja annoin nopeasti suppein huulin ja pyrin levittämään ympärilleni "ole kuin ilmaa, joohan"-energiaa. Istuin vessassa pidempään kuin oli tarpeen ja laitoin turhanpäiväisen ohjelman pyörimään ihan vain siksi, ettei minun ole pakko kommunikoida millään tavalla vieressäni istuvan henkilön kanssa.

Totta kai pyysin anteeksi sulkeutumistani. Sanoin, että näin käy joskus. Ok, säännöllisesti. En tiedä koska se iskee, en tiedä kauanko se kestää mutta tiedän, että se on varmasti hyvin ärsyttävää toiselle. Selitin myös, että se ei missään nimessä ole Dannyn vika. Siis minullahan tulee halikiintiö täyteen joskus KISSANIKIN kanssa. Tällöin vaivihkaa pyrin saamaan Myyn nukkumaan jossain muualla kuin sylissäni, mutta koska kyseessä on kissa, joka nukkuu tasan siellä missä itse haluaa (eli pääasiassa sylissäni) niin yritän kuvitella hänet pehmoleluksi, jotta en aivan ahdistuisi.

Halikiintiö on rasittava ominaisuus. Tai oikeastaan voisin puhua paremminkin sosiaalisuuskiintiöstä, sillä minulle käy samoin jos vietän liian usein aikaa samojen ihmisten kanssa lyhyen ajan sisällä. Tästä syystä rippileiri oli yksi teini-ikäni ahdistavimmista muistoistani. Kymmenen päivää samojen ihmisten kanssa samassa tilassa ilman mitään mielekästä tekemistä............ Minulla ei taida olla yhtään hyvää muistoa rippileiriltä ja pääasiassa siksi, että kolmannesta päivästä lähtien aloin olla henkisesti hajalla. Asiaa luonnollisesti auttoi se, että minun sanottiin joutuvan helvettiin, koska mielestäni sielunvaellus on ikuista paratiisia parempi vaihtoehto :D Nykyään sosiaasuuskiintiöni on parempi ja osaan paremmin ns. hankkia omaa tilaa. Luen esimerkiksi kirjoja, mikä on loistava keino muutamaksi tunniksi päästä "jonnekin muualle". Mutta kymmenen päivän leirit eivät varmaan onnistuisi vieläkään.

Mites sitten avoliitto? Mites sitten lapsen kanssa? No, lapseen tulee todennäköisesti suhtautumaan eri tavalla kuin muihin ihmisiin, mutta epäilen vahvasti, että meikä lakkaa olemasta kotiäiti heti kun se on mahdollista. Ihan vaan kaikkien mielenterveyden vuoksi :D Mutta av(i)oliitto.... Brrrrrrrrrrrrrrrrr. Onneksi me Dannyn kanssa tulemma asumaan eri paikkakunnilla ainakin seuraavat pari vuotta, eli minun ei tarvitse piiiiitkään aikaan miettiä sitä, että miten kieltäydyn yhteenmuuttopyynnöstä. Tai henkisesti valmistautua sellaiseen.

Emme näe nyt Dannyn kanssa kolmeen viikkoon. Toki minulla on ikävä ja mukavahan se olisi nähdä, mutta toisaalta en ole niin ahdistunut, että mieleni tekisi kirjoittaa FB-statukseksi "Yhyyy, kohta minusta tulee Thaimaa-leski". (Danny lähtee siis Aasiaan.)
Itseasiassa ajattelen positiivisesti. Thaimaa-leskenä olo on helppoa ja ennätyssuhde tulee täyteen kuin itsestään. Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sähköpostia aina parin päivän välein niin se on siinä. Iisibiisi.

Moni varmaan miettii, että kuinka etäsuhdeystävällinen ihminen Danny on? No, hän ei ole aivan yhtä etäsuhdesopiva kuin minä, mutta tarpeeksi sopiva, ettei hänelläkään ole pahaa eroahdistusta. Tai ei ainakaan yhtä pahaa eroahdistusta kuin naapurinkoiralla ja joka on ties kuinka monesti herättänyt/valvottanut/häirinnyt minua!!!!! Saatanan koiranomistajat, jotka raahaavat koiria kerrostaloihin varmistamatta niiden kerrostalosopivuutta. Sääliksi käy tuotakin pentua. Nytkin haukkuu jo NELJÄTTÄ tuntia. Taidanpas kirjoittaa (toisen) valituksen taloyhtiölle.   Ja naapurin postilaatikkoon.

So long! 
T. Fenii Da Natsi-Naapuri.

P.S. 10/29

(Hoo, huomenna voisi kirjoittaa ohjeen "kuinka säilyttää kundi yli kymmenen päivää)