Ajattelin nyt kirjoittaa ylös hieman viikonlopusta, jolloin melkein neljän vuoden sinkkuus päättyi ja saanähdäminkäpituinen-suhde alkoi. Osa hämmästeli sitä, kuinka pikaisesti hommat kehittyivät tähän pisteeseen, mutta mitä sitä turhia vehtaamaan kun homma toimii :D Lisäksi onhan se luontevampaa syöksyä suhteeseen 4 vuoden sinkkuuden kuin vain 4 kuukauden sinkkuuden jälkeen.
Ja jos totta puhutaan, niin toisen tapaamisen jälkeen ainakin minulle oli ihan itsestään selvää, että me oletaan Dannyn kanssa seurustella.  :D Siksihän minä hänestä kehtasin heti tänne blogiin kirjoittaakin (esim. Suvi-Tuulista mainitsin puolen vuoden viiveellä).

Danny opiskelee siis eri paikkakunnalla kuin minä, eli todennäköisesti jatkossa pääsette/joudutte lukemaan juttuja kaukosuhteiluista ja sen iloista ja riemuista. Toki siinä saattaa jotain negatiivistakin tulla esiin, mutta onneksi olen näin omituinen ihminen, että kykenen elämään normaalisti ilman, että näen Dannyä päivittäin. Oletan myös, että hän kykenee toimimaan tavallisesti ilman minua, vaikka se luonnollisesti on varmasti todella vaikeaa. Köhköh.

Köröttelin siis junalla satojen kilometrien päähän perjantaina ja yllätyin siitä, kuinka rento meininki meillä oli Dannyn kanssa alusta alkaen. Turha jännitys puuttui ja selväksi kävi se, että olemme aika samanlaisia ihmisiä samanlaisilla kiinnostuksen kohteilla. Dannykin tykkää tehdä jättikokoisia palapelejä! Ja syödä äärimmäisen happamia, vihreitä omenia. Ja etsiä paikkoja Google Earthilla. Ja hengailla pimeässä huoneessa ja kuunnella pianomusiikkia.

Danny ei ole myöskään liian tarkka omasta miehisestä egostaan. Se kävi selväksi siinä, kun pelasimme jotain taistelupeliä ja voitin viisi peliä kahdeksasta. Dannyn voitot tulivat pääasiassa siitä, että hän tiputti minut ringistä ja se oli vähän huijaamista. Minä voitin puhtaasti hakkaamalla, potkimalla, viskomalla ja pelottelemalla. En ole ikinä pelannut taistelupelejä, mutta nähtävästi "paina kaikkia nappeja epämääräisessä järjestyksessä"-taktiikka toimii! Danny ei myöskään pistänyt pahakseen, kuin sain vartin mittaisen hysteerisen kikatuskohtauksen erittäin huonolla hetkellä.

Pitkän sinkkuuden ja egoististen miehien jälkeen oli hirveän hankalaa tottua siihen, että mies passaa. Leffoissa ja musiikissa oli tärkeintä se, että minä pidän niistä. Hämmentävä kokemus. Eikö minun olekaan enää pakko kuunnella yhteiskuntavastaista gangsta-räppiä repeatilla kolmelta yöllä? Saanko ihan totta fiilistellä Yiruman tahtiin ja nukahtaa miehen olkapäätä vasten vain herätäkseni siihen, että olen kuolannut hänen paitansa märäksi?

Ruokaa ei tullut kyllä hirveästi syötyä. Esimerkiksi lauantain ruokavalioni koostui Rosson pasta-ateriasta ja hillitystä määrästä sipsiä. Nähtävästi nuori lempi ei ravintoa kaipaa! Ikävä kyllä perjantaina tuli syötyä myös hieman suklaakarkkeja ja maitoallergiani reagoi siihen semi-ikävällä tavalla.


Heräsin nimittäin lauantaina aamutuimaan hymy huulillani. Siitä oli jo aikaa kun olen viimeksi saanut nauttia miehen läheisyydestä. Tämä aamuinen raukeus ja yleinen autuus rentouttivat minua sitten niin paljon, että edellisen illan suklaakarkeista johtuva kaasukertymä pääsi purkautumaan peittoa heilauttavana pieruna.
Pierun jälkeen saapui syvä hiljaisuus. Itse päätin yrittää itsemurhaa pidättämällä hengitystäni tarpeeksi pitkään ja olin varma, että Dannykään ei hengittänyt. Hän joko oli kuollut säikähdyksestä sydänkohtaukseen tai pidetteli naurua. Hyvällä tuurilla hän näki parhaillaan unta tappavasta atomiräjähdyksestä ja leikki siksi hengetöntä.

Vihaan suklaata. Rakastan suklaata. Täytyy jatkossa pyytää Dannyä ostamaan MissäX-karkkeja (joista me molemmat tykätään! Jeejee!) niin en välttämättä enää jatkossa saastuta hänen huonettaan.

Oijoi. :) Mie olen onnellinen. Yhtä onnellinen kuin sinkkunakin. :)

Ja olen muuten puhekiellossa perjantaihin. Lääkäritäti sanoi niin :(
Kuka nyt keskustelee peilikuvani kanssa?!?!

P.S. 3/29