"Jacob, ihmisty!" Prinsessa Serafina ärähti ärisevälle sudelle. Hänella alkoi oikeasti riepoa Jacobin tunteenpurkaukset, jotka pahimmillaan johtivat vaatteiden räjähtämiseen ja sitä kautta lajin vaihdokseen. Toisaalta hän ymmärsi, että Jacob oli joutunut vieraaseen ulottuvuuteen, eroon hänestä ja törmännyt miekan kanssa heiluvaan rasvalettiin.Olikohan Jacob pamahtanut sitten suoraan Aragornin päälle?
"Tämä sinun lemmikkisi laskeutui taivaalta niskaani. Hän on selkeästi vaarallinen!" Aragorn vastasi Prinsessan äänettömään kysymykseen. Hämmästyttävää.
"Se oli vahinko. Kolkkasin minäkin Legolasin ja..."
"Mistä sinä tiedät minun nimeni?"
"Sinä sanoit sen", Prinsessa väitti.
"Missä välissä?"
"Heti aluksi, tietenkin. Oletko varma, ettet lyönyt päätäsi?",Prinsessa esitti huolestunutta ja käytti tilaisuuden hyväkseen sivelläkseen Legolasin pehmeitä kutreja. Ihanat. Legolas laski jousensa alas ja nyökkäsi kannustavasti Aragornin suuntaan, että tämäkin hieman rentoutuisi. Aragorn oli selkeästi haluton laskemaan suojaustaan, mutta päätti totella ystäväänsä. Jacob otti karvaiselle naamalleen astetta ystävällisemmän ilmeen ja alkoi näyttää hetki hetkeltä enemmän vaivautuneelta.
"Miksi hän ei muutu sitten?" Aragorn ärähti.
"Tuota... Hänellä ei ole vaatteita..." Prinsessa vastasi ja tunsi kuuman aallon hyökyvän vartalonsa läpi kun muisteli edellistä kohtaamistaan alastomien intiaanipojan pakaroidan kanssa.
"Ei se meitä haittaa", Legolas sanoi ja hymyili ystävällisesti. Prinsessa naurahti epävarmasti, irroitti jälleen matkaviittansa ja vei sen sudelle, joka hölkytti sakean puuston taakse. Pupun kanssa olisi todellakin ollut helpompi matkustaa.

"Onko Aragorn aina tuollainen mörökölli?" Prinsessa kysyi Legolasilta, kun he olivat Jacob seuranaan istuneet alas syömään haltiaruokaa, joka oli kieltämättä sinisten tonttujen valmistamaa puuroa maukkaampaa.
"Aragorn on yksinäisten teiden mies. Hän haluaa olla, kulkea ja seikkailla yksinään, vaikka tarvittaessa on lojaalein ystävä, mitä toivoa saattaa. Mutta kyllä, terminä 'mörökölli' kuvaa häntä aika hyvin, etenkin jos häntä ei tunne", Legolas kertoi.
"Aika tylsää", Jacob kommentoi Prinsessa oikealta puolelta. Prinsessa tönäisi poikaa kyynerpäällään. "Mitä? Mulla on mielipide ja oikeus myös ilmaista se!"
"No joojoo, mutta älä viitsi olla niin ilkeä"
"En mä ole ilkeä, mä olen rehellinen!"
"Njiäääägh", Prinsessa ahdistui. Rasittava, rasittava teinipoika. Legolas vaan hymyili onnelliseen tyyliinsä ja katseli Aragornia. Aragorn istuskeli heistä selkeästi erillään ja söi kulmat kurtussa miekka sylissään. Mikä mies, Prinsessa ajatteli. Komea, jylhä, itsenäinen, rohkea, maskuliinen, upea... Mutta... En minä  tuollaista miestä halua. Aivan kuin Aragorn olisi kuullut Prinsessan ajatukset, tämä nousi ylös ja lähti kävelemään pois päin vilkaisemattakaan heitä.
"Eikö hän edes jätä hyvästejä?"
"Mitä? Ai Aragorn. Ei Aragorn hyvästele. Hän menee, hän tulee, kuin tuuli..." Legolas sanoi ja katseli loittonevan miehen perään. Jacob vilkaisi Prinsessaa ja kohotti kulmaansa. Ehkä aivotärähdyksen vaara ei ole vieläkään ohi.
"Ah, mutta selvisihän se syy! Me saamme seuraa ja Aragorn ei seurasta välitä!" Legolas huudahti yllättäen ja nousi seisomaan. Jacobkin käänsi päänsä terävästi vasemmalle, mutta Prinsessa ei nähnyt ja kuullut mitään. Miksi hänellä ei voinut olla mitään yliluonnollisia kykyjä?
"Mitä tapahtuu? Kuka tulee? Mistä tulee?"
"Ystäviäni!" Legolas ilmoitti ylevästi ja hymyili aurinkoiseen tapaansa. samalla kun hypähteli Prinsessalle vielä näkymättömiä ystäviään vastaan. Prinsessan mahassa olleet perhoset alkoivat pikkuhiljaa kadota. Haltiassa oli jotain todella... hämmentävää.

Pian Prinsessakin kuuli lähestyvää lehtien rapinaa ja pian metsästä ilmestyi kolme muutakin haltiamiestä, kaikki niin kovin rauhallisia, seesteisiä ja ehdottoman kauniita.
"Tässä ovat Fëanor", Legolas esitteli ensimmäisen, tummatukkaisen haltian.
"Maglor", sanoi yllättävän lyhyt haltia ja kätteli Prinsessaa ja Jacobia.
"Ja tässä," Legolas sanoi, "On Lorien, rakkaimpani ja elämänkumppanini."
"Elämänkumppanisi?" Prinsessa ja Jacob älähtivät yhteen ääneen.

---Jatkuu---

Homoseksuaalisuus on ihan normaalia, Prinsessa ajatteli. Hän oli vaan yllättynyt siitä, että oli pitänyt vuosia seinällään julistetta miehestä, joka ei olisi koskaan kiinnostunut hänestä. Ei edes silloin, jos hän olisi ollut Tolkienin keksintö ja ollut mukana tuhoamassa The Precious sormusta. Jacob sitä vastoin tuijotti Legolasia ja Lorienia edelleen kohtuuttoman uteliaana. Nähtävästi Yhdysvaltalaisessa pikkukylässä ei oltu vielä totuttu erilaisuuteen. Toisaalta Jacobhan eli todellisuudessa, jossa oli vampyyreja ja ihmissusia.... Hämmentävää suhtautumista. Oli kuitenkin sanomattakin selvää, että mikä Legolasissa oli vialla. Siis hänen kannaltaan. Jos hän ei halunnut itsenäistä mörökölliä, itsekästä pelimiestä, itsekeskeistä mukakovista tai moottoripyöräilevää hiirtäkään, niin ei hän kyllä homoakaan miehekseen halua. Toisaalta taas ehkä homomiehen ja heteronaisen välinen suhde voisi onnistua paremmin kuin hyvin. Ja onhan tuo niin kaunis.... Prinsessa henkäisi mielessään kun Legolasin hiukset osuivat puiden lehdistön välistä pilkottavaan auringonpaisteeseen. Äkkiä Prinsessan silmiin osui myös jotain muuta. Haltiatkin huomasivat sen ja olivat selvästi varuillaan.
"Älkää huoliko, meidän on vaan aika lähteä. Jacob, sinä menet sitten tuosta harmaasta, minä sinisestä."
"Miksi?"
"Koska harmaa vie Forksiin ja sininen Pohjolaan."
"Minä en ole koskaan käynyt Pohjolassa."
"Todella yllättävää"
"Haluaisin käydä siellä"
"Olen pahoillani, mutta se ei onnistu."
"Miksiii?"
"Koska en tiedä pääsisitkö sieltä koskaan Forksiin."
"Daa'a, ootko koskaan kuullu lentokoneista?"
"Eh, tämä nyt on vähän eri asia"
"Aivan sama, mä haluan käydä Pohjolassa ja sillä selvä", Jacob tuhahti ja lähti kävelemään oviaukkoa kohti.
"Pysähdy! POIKA!" Prinsessa karjaisi, mutta teini ei välittänyt pätkääkään hänen käskyistään. Jacob vaihtoi juoksuksi ja sinisen oviaukon kohdalla vilkaisi olkansa yli virnistäen leikillisesti ja astui näkymättömiin.
"Mielenkiintoista..." Lorien sanoi.
"TE pysytte täällä!" Prinsessa kivahti ja juoksi Jacobin perään.

Taivaan kiitos tämä oli viimeinen matka, Prinsessa ajatteli samalla kun valitti ääneen. Matkustaminen alkoi tuntua hetki hetkeltä rasittavammalta hänen päässään.
"Tulit sitten takaisin..." tuttu ääni sanoi hänen korvansa juuresta.
"Brutus! Ihana nähdä sinua!"
"Ei me nähdä vielä. Silmäsi ovat kiinni."
"Haahaa", Prinsessa tokaisi ja yritti avata silmiään. Maa pyöri vielä liian kovaa, joten hän tyytyi sokkona makailuun. Edes hänen selkänsä alla kylmää hohtava lumipeite ei saisi häntä vielä nousemaan. Hän tiesi olevansa tutussa paikassa ja turvassa.
"Tulit sitten takaisin..." toinenkin tuttu ääni sanoi.
"Hei Smor... Tonttu. Päätonttu. Onko sinulla nimeä?"
"Ei."
"Ai."
"Toit sitten kaverinkin..."
"En, vaan hän tuli ihan itse."
"Niinpä niin... Naiset ja naisten auktoriteetti..."
"Hei!" Prinsessa kivahti ja nousi istumaan pyörivästä maailmasta huolimatta. "Naiset ovat loistavia auktoriteetteja! Minustakin tulee auktoriteetti ja pystyn hallitsemaan koko Pohjolaa jopa ILMAN miestä tarvittaessa!"
"Ha, aivan." Smorfttu naurahti silmiään pyöräyttäen.
"Prinsessa, ehkä sinun pitäisi mennä nyt nukkumaan, niin huomenna jaksat sitten kunnolla aloittaa kirouksen purkamisen?" Brutus kysyi varovaisesti hänen viereltään. Prinsessa nyökkäsi, nappasi pupun pitkästä aikaa kainaloonsa ja paineli nukkumalatoonsa. 

---Jatkuu---

wuhuuu! Sainpas kiinni! Nyt sitten tämäkin tyttö painuu sänkyyn ja unten mailla. Mieleni minun tekevi kirjoittaa myös pohtivaa tekstiä eilen baarissa mieleen nousseesta aiheesta, mutta ei vaan jaksa. Toivottavasti sitten huomenna saan rustattua jotain muutakin kuin vain kandia ja joulusatua. :)

Kuvasin myös videoita kissoistani, mutten ehkä viitsi julkaista niitä, koska lässytän niissä erinolosti. Mikä siinä on, ettei voi puhua järkevästi kun edessä on jotain söpöä?