08:00
Herään ja olen onnellinen. Viime illan pyörin hirveissä scanburger-himoissa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin syömään pelkän greipin ja menemään nukkumaan. Riemuissani pomppaan ylös sängystä ja juoksen vaa'alle...
ONNISTUIN!
Olen laihtunut puoli kiloa! Vedän onnellisuus-zumbaani ja vilkaisen ulos keittiön ikkunasta. Viereisen talon parkkipaikalla on jähmettynyt hahmo, joka tuijottaa ikkunaani. Alusvaatevartaloni toimii siis kuin basiliski konsanaan: Yksi katse ja muutut kiveksi. Hienoa. Suklaattomuus lisää taikavoimia entisestään. Olen voimissani!

10:15

Istun ympäristösosiologian luennolla ja hekumoin onnistumistani. Tämän päivän jälkeen olen elänyt jo neljä päivää ilman suklaata. En edes muista, koska viimeksi tällainen ihme on käynyt. En ole edes pahemmin kärsinyt suklaanhimoista, vaikkakin vieroitusoireet ovat selkeästi vaikuttaneet psyykeeni tasapainoon.
Eilen esimerkiksi nyrjäytin nilkkani, kun olin syöksymässä ovisilmälleni tarkistamaan, että oliko se SEN söpön naapurin ovi, mikä kävi. Loppuilta menikin sitten mököttäessä ja kipeää nilkkaa silitellessä. Komeat miehet ovat vaarallisia. Suklaattomuus on vaarallista. Kun ne yhdistetään, syntyy katastrofi.
Loppuluennon haaveilen söpöstä naapurista ja tulen siihen tulokseen, että minun ihan totta täytyy löytää äkkiä jotain suhinaa.

10:45
Sutinaa. Ei suhinaa.

14:00
Ajelen onnellisena kohti kotiseutuani ja rakasta kissaani. Olen tottunut ostamaan matkaevääksi irtokarkkeja tai jotain muuta epäterveellistä, mutta nytpä en ostanutkaan mitään! Taputuksia, taputuksia.
Ok. Lounaalla kävin sitten siellä scanissa. Mutta parempi sekin kuin suklaata, hei.
Päätän, että en syö loppupäivänä mitään muuta kuin kasviksia.

18:00 
Helevetin hyvää tämä kirjolohinuudelisörsseli.

18:10
Taidan santsata

18:30
Miksi helvetissä meillä on jääkaapissa suklaavanukasta? Painun makuuhuoneeseeni mököttämään ja nieleskelemään sylkeäni. Satukin soittaa ja kertoo, että Pohjantähdessä myydään 50 SENTILLÄ Fazerin sinistä.
Vihaan elämääni.
Onneksi vihaan reisiäni enemmän. Tartun tomerasti ylihintaiseen selluliittiharjaani ja aloitan raivokkaan kuivaharjauksen.

22:00
Jälleen yksi suklaaton päivä takana. Riemuitkaamme!
Enää kolme päivää jäljellä ja olemme selviytyneet urakoistamme. Tämän jälkeen alkaakin sitten roskaruuaton loppuvuosi ja hiilihapoton marraskuu.
Kyllä meistä hyvät kinkut tulee.

Muah . Löysin kuvan, jossa olen 15-v. ja olin juuri iskenyt ensimmäisen poikaystäväni. Seukattiin kolme viikkoo <3 
Miksi en osaa enää posettaa näin uberseksikkäästi?
Oikeestaan pitää tarkistaa tuo suhteen pituus päiväkirjasta. Jos en oo sitten repinyt ja polttanut niitä sivuja raastavissa sydänsuruissani.

22:10
Mitä helvettiä?! Olen elänyt vuosia siinä käsityksessä, että pisin suhteeni oli Herra X:n kanssa ja kesti 28 päivää. Päiväkirjani paljasti, että seurustelin Ensimmäisen Poikakaverini kanssa huikeat 45 päivää! 45!!!

Hitto kuiten. Istun tyrmistyneenä lattialla päiväkirja sylissäni ja yritän saada päähäni sitä, miltä tämä henkilö näyttikään. Ei mitään havaintoa. Ensimmäisen poikakaverini kasvonpiirteet ovat hämärtyneet muististani täysin. Olen kirjoittanut päiväkirjaan, ettei hän ollut kovin komea. Teen nopean Facebook-etsinnän ja löydän hänet.
Vedän kamomillateet nenääni.

Ensimmäinen poikaystäväni on saletisti Espoon komein kundi.

Millä meriiteillä olen saanut tuolla teininaamallani koskaan NOIN komean miehen? Ok. Hänkin oli silloin 7 vuotta nuorempi kuin nyt ja armeijassa parhaillaan (harrastinpa vanhoja miehiä lapsena. Minä sinisilmäinen typerys), joten ei häneltä nyt suurta tyylikkyyttä voinut vaatiakkaan... Mutta nyt. Vau.

Meikällähän saattais olla mahkuja jopa Andreas Thorkildsenin esiasteeseen jos saan sellaisen koukutettua ennen kuin hänestä tulee kaupungin kuumin kolli?

Metsästämään ->

23:45
Olen pyörinyt sängylläni jo kauan aikaa yleisen hirvityksen vallassa. Olen ollut lohduttautunut sillä ajatuksella, että minun on varmaan aika helppoa rikkoa ennätyssuhteeni seurustelemalla vain se 29 päivää. Helppoa. Kenet tahansa miehet saan pakotettua tuollaiseen.
Mutta nyt tavoite onkin 46 päivää... Sehän on puolitoista kuukautta. Vaadinko itseltäni liikoja?