Enpä tiedä kuinka itsestäänselvän kuvan olen itsestäni joillekin ihmisille antanut, mutta rajansa niillä minun pompotteluyrityksillä, jookos? Ei minulla nyt loppujen lopuksi hirveästi innosta lähteä ajamaan tiistaina yhdeksän aikaa jonnekin hemmetin Vuotson koulun parkkipaikalle polttamaan tupakkaa, ETENKIN kun en edes polta tupakkaa! Toisin sanoen saisin katsoa, kun naamani edessä poltetaan tupakkaa ja vaihtaisin samalla kuulumisia ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole ikinä sen kummemmin edes osannu vaihtaa kuulumisia, koska me emme ymmärrä toistemme kuulumisia. Ja tuon vaivautuneet kuulumistenvaihto-operaation jälkeen (joka olisi ohitse kymmenessä minuutissa) loikkaisin passiivisesta tupakoinnista kärsineenä takaisin autoni rattiin ja ajaisin kotia. Eikä se olisi kuin sellaiset rapiat 90 km suuntaansa. Mukavastihan sitä sellaisen matkan ajaa keskellä yötä paikkakunnalla, jossa on poroja enemmän kuin sääskiä ja kun tuo bensakin on ilmaista kun on noin pieni ja tehokas auto.

Kun sitten kohteliaasti kieltäydyn, että ei, en ole näin lyhyellä varoitusajalla lähdössä kyllä maakuntamatkailemaan ilman sen suurempaa syytä niin johan saan kuulla, että "Kyllä sinusta huomaa, että olet LIEVÄSTI katkera". Siis eeskysmii? Onko järkevyys miesten logiikalla synonyymi katkeruudelle? Kuinkahan helposti saisin tuon kyseisen ihmisen tekemään samanlaisen matkan MINUN vuokseni? En millään. En sitten millään! Voisin vaikka maata jalkan murtaneena Luostotunturilla ja herra ei kun nauraisi päälle ja toteaisi, että "te akateemiset ihmiset olette sitten todella avuttomia ja saatanan toheloita". Hän kunnon sissinä lastoittaisi jalkansa honkapölkyn avulla ja kävelisi käsillänsä Sodankylän terveyskeskukseen. Ja tuo ei ole todellisuutta, vaan puhtaasti hänen ylisuuren egonsa kuvitelmia.
Ja kun kohteliaasti sitten yritän tuhannennen kerran selittää (noita mollausviestejä yhdeksältä illalla lähteä ajamaan satoja kilometrejä katsomaan tupakanpolttoa niin lopuksi mies tuhahtaa varsin akkamaisesti "Älä viitti kärtytä, lopeta jo". WHATA?! Aevan sama. AEVAN SAMA. Jos luet tämän niin ihan vaan tiedoksi: Olet hyvin rasittava ihminen. Oikeasti.
 

Ja TOINEN sitten. Hemmetti ollut viikkoja puhetta, että hän kävisi kotikonnuillani mutkan, kun ei olle aikoihin nähty niin jännästi sitten sillä viikolla, kun pitäisi nähdä ja kysyn hyvin ystävällisesti, että mikä päivä hän on tulossa ja ilmoitan oman työaikatauluni niin vastaus on "no etpä sinäkää oo kovin innoissas oo tänne ollu tulossa niin saa nähä!" Uniklubia lainaten: Mitä vittua? Missä kohtaa lähimenneisyydessä on ollut edes pientä puhetta siitä, että voisin käydä hänen seuduillaan kyläilemässä ETENKIN kun jopa Sodankylässä on huomattavasti enemmän nähtävää ja tekemistä ja oleskelupaikkoja kuin kyseisessä naapurikunnassa. Toki tämä kyseinen MIES perustelee käytöstään sillä, että hänellä nyt vähän vittuilututtaa kun on huono päivä. Yhy yhy nyyh nyyh. Kyllä aikuisen miehen nyt pitäisi osata käyttäytyä sen verran, että jos kokee tuuliviirimäisen mielentilanvaihdoksen niin ilmoittaisi, että ei jaksa/pysty/halua käydä täällä ILMAN, että siitä jotenkin käännetään kierolla miehen logiikalla MINUN syyni.

 

Ja koska pääsin nyt vauhtiin niin haluan kertoa teille jotain elokuvista ja todellisuudesta. Elokuvissahan yleensä jossain välissä törmätään aivan yllättäen johonkin, johon ei haluaisi törmätä ihan niin yllättäen (lue: olisi mukavampi näyttää edustavalta ja olla henkisesti valmistautunut tilanteeseen) ja sitten käyttäydytään vähän omituisesti ja yleisöstä se on hirveän hauskaa. Mutta näin käy vain elokuvissa. Oikeassa elämässä näin sattuu hyvin harvoin, tuskin koskaan.

Mutta se sattuu juuri silloin kun olet perse pystyssä konttaamassa kaupan lattialla ja yrität saada joitain hemmetin kontaktimuovitörppöjä pysymään paikoillaan ja kerätä sisäisesti kiroillen lattialla pomppivia teippirullia. Takaasi kuuluu "tota... hei?"  ja pomppaat ylös ja näytät säikähtäneeltä laamalta ja leukasi losahtaa lattiaan ja saat sanottua jotain ihan äärimmäisen älykästä tyyliin: "Ai.. Moi. Hei! Mitä sie? Siis.. niin joo. Ah."
Ja aivotkin menevät niin jumiin, ettei sinulla ole aavistustakaan, että monesko päivä on ja sinun täytyy kysyä sitä ja vastataan, että viidestoista ja joudut salamannopeilla aivoillasi muistelemaan, että mitä perkeleen kuukautta tässä nyt eletäänkään, mutta ratkaiset sen arvoituksen ja toivot ratkaisseesi sen niin nopeasti, ettei hän vaan huomaa sitä taukoa "15."-kohdan jälkeen. Mutta hei. Kuulemma Einsteinikin oli vähän hidas.
Ja sitten tilanne on ohitse ja hänelle jää ikuinen muistikuva sinusta hämmentyneenä ja punaisena mutaatiolaamana.

Loppupäivä meneekin sitten puoliääneen jupistessa "vittujen kevättä" ja "voi saatanan saatanatta" ja toivot, ettei kukaan asiakas vaan sattunut kuulemaan suomalaista perinnesanamonologiasi. Erityisesti toivot, ettei kukaan kuullut kun huokaisit ääneen: "Mie en saa siltä kyllä ikinä..."

Hmphmm.