"Kukaan ei rakasta minua!"
"Minulla ei ole ketään ketä rakastaa!"
"Elämäni on vailla rakkautta"
"Yhyy!"

Aika moni sinkku huokailee edellä mainittuja lauseita jossain vaiheessa aivan tosissaan. Kieltämättä itsekin olen käynyt läpi hetkiä, jolloin parun mielessäni "kukaan ei rakasta minua!" ja nyyhkytän peiton alla miehen kaipuuta. 

Sitten havahdun ja tajuan, että rakastetaanhan minua. Äiti, ehkä pari muuta sukulaista, jotkut ystävät, kissani ja ennen kaikkea: minä itse. Pelkkä itserakkaus tuskin riittää ihmiselle, vaan hän tarvitsee rakkautta myös ulkopuolelta, mutta romanttinen rakkaus ei loppujen lopuksi aina ole Se Merkittävin rakkaus.

Ihminen on pariutuva eläinlaji. Me etsimme kumppania ja haluamme olla Me. En itsekään ole mikään tosielämän Samantha Jones, olen Charlotte. Tosin minussa on aika iso ripaus Mirandaa siinä mielessä, että minun on hyvin hankala kuvitella ajattelevani koskaan, etten voisi elää ilman jotain miestä, mutta ehkä ajatusmaailmani muuttuu kun rakastun. Kuinka paljon rakastuminen muuttaa ihmistä?

Mitä olen ystäviäni seurannut, niin rakastuminen tekee heistä hetkeksi typeriä, mutta pidemmän ajan kuluttua he järkevöityvät ja muuttuvat jollain tapaa syvällisemmiksi. Heidän luonteensa negatiiviset piirteet heikkenevät ja he muistavat olla onnellisia pienistäkin asioista. Heistä tulee rakastettavampia. Heidän miehensä ovat nähtävästi kouluttaneet heidät hyvin. Vai oliko se muuttava tekijä rakkaus, ei rakkauden kohde?

Jos pelkkä rakkaus voi muuttaa ihmisen, niin siinä tapauksessa minä pyrin muuttumaan rakastettavammaksi läheisteni antaman rakkauden turvin. Sitten en joutuisi ikinä myöntämään, että joku mies muutti minua. Tosin kun tässä tovin pohdiskelin, niin minut on jo mies muuttanut. Huonomman kautta paremmaksi. Tough lovea parhaimmillaan ja nyt vuosien jälkeen osaan arvostaa sitäkin "rakkautta". Minkälainen rakkaus siis muuttaa eniten? Oikea rakkaus? Äidin rakkaus? Kiihkeä rakkaus? Vai raastava rakkaus? Minä en osaa vastata, osaatko sinä?

Vai muuttuuko osa ihmisistä rakkauden ansiosta vain siksi, että he oppivat toisen avulla rakastamaan itseään niin paljon, että ovat valmiita työstämään omaa persoonallisuuttaan? Vai saavatko he toisesta niin vahvan peilin omalle luonteelleen, että joutuvat väkisin hiomaan säröjään?

Sinkkuelämä ei ole rakkaudetonta, mutta voiko sinkun kokema rakkaus auttaa sinkkua muuttumaan ihmisenä niin paljon kun rakastunut ihminen muuttuu? Ymmärtääkö kukaan, mitä ihmettä minä ajan takaa? :D

Kuinka paljon nämä saukot muuttuivat?