... Se onnen kätkeköön.

Kyseinen sanonta kuvastaa aika hyvin suomalaisten mentaliteettia. Mieleeni tulevat ensimmäisenä hauskat "suomalainen lottomiljonääri"-mainokset, joissa uusiomiljonäärin tunnistaa siitä, että hän ottaa ison, ei pientä kahvia. Yleensä vihjailemme siis hyvin pienesti siitä, että meillä on asiat hyvin. Harvemmin lähdemme kylille vouhottamaan. Etenkään rakkaudessa.

Joidenkin kohdalla kaikki on toisin. Rakkautta toitotetaan vähintään seitsemän kertaa viikossa Facebook-statuksissa tai Seiskan netti-tv:ssä riippuen henkilöiden media-arvosta. Ikuista rakkautta vannotaan kaikkien kolmen sadan kaverin edessä kuukauden seurustelun jälkeen tai vaihtoehtoisesti kerrotaan Ilta-Sanomille, ettemme eroa koskaan. Eivätkö nämä ihmiset arvosta sitä, että mummot ihan totta tietävät paremmin?

Itse pyrin piilottelemaan onneni ainakin päällisin puolin. Tämän vuoksi esimerkiksi kutsun kissaani radikaali-sekopääksi, vaikka Myy on "TOP 3 -tärkeimmät hengittävät olennot maanpäällä"-listalla. Samasta syystä kutsun miehiä porsastaviksi elukoiksi tai hyödyttömiksi munakkaiksi. Eipä ainakaan tarvitse julkisesti hävetä jos juttu ei sujukaan ja suhde loppuu ennen kuin alkaakaan.

Itse asiassa olin reilu kuukausi takaperin hyvinkin ihastunut ja puolivarma siitä, että NYT mennään eikä meinata. Eipä menty eikä nähtävästi edes meinattu :P Muutamista perhosista mainitsin julkisesti, muuten pysyin hiljaa ja hihkuin Sadulle siitä, kuinka "nyt tuntuu siltä, että voisi onnistuakin". Vitutuksen määrä olisi ollut maksimaalinen, jos olisin joutunut julkisesti myöntämään selkeän tappioni. Tai no... Taisinhan minä myöntääkin. Sallittakoon se pieni angstaus minullekin.

Kesällä olimme kavereideni kanssa syömässä paikallisessa pizzeriassa. Hyvä ystäväni oli tuolloin vielä raskaana ja menossa naimisiin, ja hän soitti kihlatulleen kesken ruokailun:
"Missäs olet?... Syödään vielä... Mitäs teet?... Aijaa... Kuitenki istut illan siellä... Lähdet heti hakemaan kun olen syönyt ok?... No terve sitten"
Repesimme nauramaan, että tuoko nyt on sitä normaalia naimisiinmenevien ihmisten keskusteluja. Morsmaikku naureskeli myös ja sanoi, että "Kel onni on se onnen kätkeköön." Hänkin siis peitti sen hyvin ja on kyllä kannattanut. Tytteli syntyi juuri ja avio-onni kukoistaa.

Olen kasvanut siihen, että onni pidetään piilossa. Samoin myös positiiviset tunteet. Meidän suvussamme ei ole mitään "voi jumalauta te olette minulle tärkeitä"-juhlapuheiden pitäjiä emmekä vietä suomenruotsalais-tyylisiä rapujuhlia kesäisin. Me päinvastoin kokoonnumme mummilan olohuoneeseen riitelemään poronhoidosta ja siitä kuka osaa veltata pellon parhaiten. (Vastaus on muuten pappa, jos joku kysyy.) Hautajaisissakin istumme pameissa kirkonpenkillä, ettemme vaan vahingossakaan harrasta perisyntiä: julkista itkemistä.

Onhan se aina hienoa heittäytyä etenkin ihastumisen tunteeseen ja itsellänikin tekee mieli laukkoa päivänkakkara kädessä kesäniityillä hoilotellen rakkahani nimeä. Pieni tunnevammaisuus on kuitenkin aina paikallaan. Se, että olet rationaalinen ihminen ja emootiosi ovat pääsääntöisesti hallinnassa voi antaa sinusta hieman viileän vaikutelman mutta ainakaan sinun ei tarvitse poistella satoja "hanipupupuppelimussukka kävi kylässä <3" - tilapäivityksiä eron jälkeen. Silloin joudut nimittäin olemaan konkreettisesti tekemisissä sen tosiasian kanssa, että vituiksi meni kuin Jeesuksen pääsiäinen. Ja sitä tunnetta ei ole koskaan kiva elää uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta... Minä niin haluaisin joskus vaihtaa "miehet...jumalauta"-päivitykseni "Rakkaani... jumalauta"-päivityksiin. Mission 2010 starttaa sitten Uuden Vuoden jälkeen. Uusi vuosi ja The Man edelleen hakusessa. Periksi ei anneta ja sotasuunnitelmaa luodaan kiihkeästi.

Tämä kuva ei liity mihinkään mutta... REPESIN.

Damn. Oispa mullaki tämmönen asenne.