Let me do some serious angst!

Sunnuntaina näytin kamalalta. Kauhea flunssa, hirveät silmäpussit, likaiset hiukset ja kurkkukivun turvottama kaula ja leuat (huomioikaa monikko). Päätin, etten jaksa tehdä ruokaa, joten puin päälle verkkahousuni, törkeimmän takkini ja suurimman kaulahuivini+piponi ja hyppäsin autooni samalla kiittäen jumalia siitä, ettei minun tarvitse tähän blogiin postata päivän asuja.
Suuntasin siis kohti läski-Scania ostamaan läskiruokaa läski-lookissani. Mietin ottaisinko scanaterian vai ison scanaterian kunnes huomasin sen: vanha ystävämme Hobitti oli siellä myös. Hautauduin äkkiä jättihuivini ja piponi väliin ja yritin piilottaa 170cm pitkän pöhöttyneen flunssavartaloni lattialaattojen välikköihin. Hobitti sai ruokansa ennen kuin menin tilaamaan ja ohi kävellessään sanoi "Ja hei vaan sinullekin". Siihen minä sitten  katsoin häntä meikittömällä naamallani ja esitin uskottavasti yllättynyttä huudahtaen nuhanaasalilla "AIHEI!". Sitten menin ja tilasin tavallisen scanaterian ja päätin laihduttaa 18 kiloa.

Maanantaina shoppailin Mörrin kanssa. Tämä upea mies on ehdottomasti parhaimman näköinen munakas, jonka kanssa olen ikinä, IKINÄ seurustellut (muistaakseni suhteemme kesti 19 päivää.) Onnessani kävelin hänen kanssaan kaupungilla ja toivoin, että osa minua pahasti mulkoilleista naisist akuvitteli tuon rinnallani kävelevän hunkin olevan poikaystäväni. Sitten jossain vaiheessa edelleen flunssan rumentamana mielialani alkoi laskea, koska n. neljäkymmentäkahdeksan minua hoikempaa ja kauniimpaa naista selkeästi yritti vaihtaa katseita Mörrin kanssa ja kukaan pitkä ja komea mies ei edes vilkaissutkaan minua. Tästä ärsyyntyneenä aloin näpytellä Sadulle tekstiviestiä: "Hemmetti soikoon. Mörri on aivan liian hyvännäköinen ja kaikki naiset yrittää flirtata sille. Tunnen oloni harmaa varpuseksi. En haluakaan ikinä seurustella komean miehen kanssa."
Ja sitten lähetin tuon viestin Mörrille.
NIINPÄ! Mörrille. Joka siis istui vieressäni syömässä patonkia. Ainakin hänen egonsa pompsahti termosfääriin ja pelastin hänen päivänsä.

Tiistaina etureiteni rösähti lopullisesti. En enää ikinä juokse kissan kanssa asunnossani. Revähdys tapahtui noin viikko sitten kun pidin ala-asteella liikuntatuntia ja olin hippaa ekaluokkalaisten kanssa ja kun kylmällä ilmalla lähdet kymmeniin äkkijuoksupyrähdyksiin ensimmäistä kertaa varmaan viiteen vuoteen niin mitenköhän siinä käy? Huonosti siinä käy. Lihas aristellut  siitä asti ja nyt kun ponkaisin trendikäästi yhden jalan kyykystä juoksuun kissani perään leikkien vaanivaa tiikeriä niin kaikki valmiiksi arat lihassäikeeni pettivät lopullisesti... järisyttävän kipeä. Ei kestä yhtään venyä, ei kestä yhtään työtä. Yritä siinä nyt liikkua käyttämättä oikean jalan etureisilhasta. Nytkin kirjoitan tätä postausta jalka ikkunalaudalla ja reiteeni olen käärinyt epiloinnin helpottamiseksi tarkoitetun kylmäpussin ja sitonut sen tiukasti vaaleanpunaisella saunatakkinauhalla. KYLMÄ, KOHO, KOMPRESSORI! (Tai kompensaattori, kuten ystäväni ala-asteella asian ilmaisi)

Ja tänään sitten vaelsin lumisen tundran halki Siperian yliopistolle. Ilmasta järkyttyneenä päätin tulla takaisin paikallisbussilla, joka parissa mutkassa meinasi vetäistä perällään paria henkilöautoa turpaan. En enää poistu asunnoltani.


Haluan vain syödä suklaakeksejä.