Ah. Selvishän se.

Herra Hiiren sydän sykkii toisaalle.

Vastasin, että ei se mitään, itselläkin tunne-elämä ylösalaisin kun eräs tyyppi tuli sitä järkyttämään.

Enkä edes paljoa valehdellut.

Itseasiassa ei tämä paljoa harmita, koska olen päätellyt tämän tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin ja että kiinnostus on laskenut sekä minulla, että hänellä. Kuitenkin totta kai se hieman vituttaa, kun ei kelpaa ja "häviää" TAAS minun vasemman jalkani pituiselle taskuprinsessa-kaunottarelle.

Se siitä itsesäälistä.

Ok. Ehkä kukaan ei kiinnostu minusta niin paljon, että haluaisi seurustella ja ehkä minä pilaan aina kaiken mutta so what?

Ei tässä vielä olla nelikymppisiä ja katkeria vanhoja piikoja. Lapsia ei ole mikään kiire tehdä, taloa ei ole kiire ostaa ja kahdenistuttavaa kiikkustuolia ei tarvitse hankkia vuosikymmeniin. Miksi siis pitäisi edes onnistua parin hankinnassa?

Kuskoon kaikki, vesittykööt haaveet ja tippukoot vaaleanpunaiset pilvet rikkisateena pirunpeltorämeikköön.

Ei, ei sydämeni ole särkenyt. En ole pettynyt. En ollut edes ihastunut Herra Hiireen. Ainoa mikä tässä oikeasti ottaa päähän on juuri se tunne, että tämän olen kokenut joskus ennenkin ja hyvin monen eri ihmisen kanssa. Ja mikä näitä miehiä yhdistää minun lisäksi?

Miehuus.

Ja miehet ovat tunnetusti idiootteja.