Eräs tuttavani on jo pidemmän aikaa pyöriskellyt itsesäälin pohjamudissa siitä syystä, ettei hänellä ole poikaystävää, eikä ketään muutakaan jännittävää miestä elämässään. Hän on ihan yksin, ja kukaan ei häntä rakasta ja kukaan ei häntä hemmottele.

Ehdotin, että hän voisi ostaa itselleen uudet kengät.

VIRHE!

Yhtäkkiä olinkin muuttunut ymmärtävästä ystävästä itsekkääksi ja itserakkaaksi poroporvariksi, jonka elämä pyörii oman peilikuvan ja materiaalin ympärillä.

Mutta kuka muu minua rakastaisi juuri tällä hetkellä paitsi minä itse? Kuka minua nyt hemmottelisi paitsi minä itse? Jos minulla ei tällä hetkellä ole elämässäni miestä, joka rakastaisi minua niin sitten minä rakastan ihan itse itseäni ja jos kukaan mies ei minua nyt hemmottele niin minä voin tehdä sen hänen puolestaan. Itseni kanssahan tässä joudun elämään elämäni loppuun asti jos en mysteerisesti kadota minuuttani aivovaurion tai henkimaailman hyökkäyksen johdosta, niin pakkohan minun on osata itseäni rakastaa ja poistamaan miehen luoma aukko uusilla kengillä ja kesämekolla.

Tuntuu, että miehet kyllä osaavat tuon itsensä hemmottelen ja itserakkauden paljon paremmin kuin naiset koskaan. Jos mies ei seurustele, hän katsoo rauhassa formuloita mäyräkoiransa kanssa, tapailee kavereita baarissa ja katsoo näkyykö iskettäviä tipuja lähistöllä ja jos ei näy, niin sitten menee pelaamaan taskubiljardia. Nainen taas sanoo olevansa puolikas ilman kumppania. Miksi näin? Minen kyllä nyt ymmärrä.

En ainakaan itse halua huomata eräänä päivänä, että joku mies on kokoajan kantanut 50% minusta mukanaan ja saadakseen itseni kasaan minun täytyisi ottaa tuo mies kylkiäisenä. Pyh. Haluan suhteen, jossa saan olla oma itseni, toteuttaa itseäni mutta jossa myös opin olemaan parempi ihminen. Hankala selittää, mutta en minä suhdetta kaipaa siksi, että minusta tuntuu että jotain puuttuu... Olisihan se parisuhde mukava silaus, mutta ei se nyt mikään ultimate-tavoite ole ainakaan tällä hetkellä.

Ajatuskin siitä, että joskus rakastaisin jotain miestä niin paljon, että kokisin, etten voi elää ilman häntä, että hän tekee minusta täyden ja paremman on kauhistuttava. Enkä myöskään kestäisi, jos joku mies ajattelisi minusta niin. Ei ole ihmistä, joka on varmasti aina siinä rinnalla. Kaikkea voi sattua. Mitä sitten jos olemme perustaneet ison osan elämästämme ja minuudestamme toisen ihmisen varaan ja tämä ihminen yhtäkkiä poistuisikin luotamme? Miten meidän kävisi? Huonosti. Lähes kaikki pitäisi rakentaa perustuksiaan myöten alusta alkaen, jos meillä ei ole ollut toisesta riippumattomia rakennelmia pystyssä.


Miehiä tulee ja menee, mutta minä se vaan aina tuijotan vastaan peilistä ja olen paaaaljon tärkeämpi itselleni kuin kaikki maailman miehet yhteensä. Ja tämä rakkaussuhde kantaa läpi elämän!

Toistan: Kukapa minua rakastaisi juuri NYT paitsi minä itse :) Ja äiti. Ja kissa. Ja mummilan koira. Miehet ehtii rakastaa minua sitten myöhemmin.

 

1245500429_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

(Jos joskus alan seurustella ja sitten kirjoitan tänne, että "nyt minusta tuntuu, että olen kokonainen ihminen, olen löytänyt itseni uudelleen ja kaikki on nyt paljon paremmin" niin vetäkää minua virtuaalisesti päin pläsiä. Kiitos.)


kello 15:29

Hyvä minä. Äsken mesessä:

Fenii sanoo:
Seukkaako Herkkupeppu sen tytön kanssa? 

Aussi sanoo:
khyl

Fenii sanoo:
ooooo!
Fenii sanoo:
miks kaikki seurustelee ja mie en... -.-

Nähtävästi elän ja ajattelen juuri niinkuin saarnaan. (not) :D