What is wrong with me?


Olen kohta vuoden kirjoittanut siitä, mikä on vikana elämäni miehissä. Olen haukkunut heitä, arvostellut ja arvioinut heitä. Hyvin harvoin sanon heistä yhtään positiivista sanaa ja vielä harvemmin näen vikaa itsessäni. Onko syynä se, että olen katkeroitunut vanha piika, vai siinä, etten vaan uskalla katsoa peiliin ja nähdä itsetuhoista ihmissuhdekäyttäytymistäni silmästä silmään?

Jos oikeasti haluaa ymmärtää miksi edelliset suhteet eivät ole toimineet on hyvä välillä kääntyä sisäänpäin ja tarkastella itseään objektiivisessa valossa. Faktahan on se, että lähes jokainen elämäni miehistä on välittömästi minun jälkeeni löytänyt jonkun, jonka kanssa seurustella kuukausitolkulla, muuttaa yhteen tai suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Tässä ei yksinkertaisesti enää voi olla syynä pelkästään huono tuuri, vaan vikaa täytyy olla siinä yhdessä asiassa, joka yhdistää kaikkia miehiäni. Minussa... siis holtittoman päihdekäyttäytymisen, huonon koulutustason ja narsismin lisäksi.

En ole mustasukkainen ihminen, mutta olen omistushaluinen. En pidä ollenkaan siitä, että joudun jakamaan minulle tärkeitä asioita muiden kanssa ja joskus se saa minut näyttämään vainoharhaiselta. Nuorempana minä melkeinpä vainosin entisiäni ja kyttäsin poikaystävieni tekemisiä. Nykyään olen rauhoittunut huomattavasti, mutta en voi sille mitään että nyrpistelen nenääni kettuuntuneena kun ihastukseni viettää aikaa muiden kanssa. Ehdottomasti suuri pahe ja siitä pyrin pääsemään eroon. Uskon, että tässä suhteessa tulevaisuuteni on valoisa, koska nykyään kestän jopa sen, että ystävilläni on muitakin ystäviä kuin vain minä. Hyvä Fenii!

Olen itsekäs, itsekeskeinen ja itsenäinen. Niin, ja itserakas ja emotionaalisesti itsetuhoinen. Minulla on suhteellisen vähän ystäviä ja kavereita, koska nautin suunnattomasti omasta seurastani ja voin viettää pari päivää ihan onnessani itsekseni enkä edes huomaa sitä, että olen erakoitunut. Puhun paljon itsestäni ja joskus huomaan vastaavani toisten kertomuksiin kertomalla oman vastaavan kokemukseni ja yrittäväni pistävää paremmaksi. Rasittavaa, eikö? Itse vihaan kun joku tekee niin ja kappas kummaa, toimin samalla tavalla. Tässäkin olen edistynyt ja olen oppinut olemaan hieman parempi kuuntelija. Vielä on matkaa tosin.

Olen rohkeasti erilainen nuori. En ole koskaan edes maistanut tupakkaa, alkoholia juon hyvin vähän ja hyvin harvoin enkä ole koskaan ollut humalassa. Joidenkin mielestä lähes-absolutisti nainen voi löytää rinnalleen vain lestadiolaisen, streittarin, maksavaivaisen tai narkkarin. Joko siis sellaisen, joka ei myöskään käytä päihteitä tai sitten sellaisen, joka ei muuta käyttääkään. En kuitenkaan ole käyttämättä alkoholia minkään aatteen tai vakaumuksen vuoksi. Minä en vaan halua juoda, en koe tarvitsevani alkoholia enkä ole tottunut siihen. Ei minulla mitään ongelmaa ole tanssia Onnelassa pöydillä ja räkättää kavereideni kanssa katuojassa aamuneljältä enkä myöskään jaksa usein kauhistella muiden juomista. Se on heidän asiansa. Sääli vain kun harva mies tuntuu kestävän selvää naista ollessaan humalassa. Tai ehkä olen vain kestämätön? Ehkä minut voi juoda kauniiksi, mutta ei rakastettavaksi?

En ole koskaan ollut tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Jokainen suhteeni on ollut täynnä draamaa ja tragediaa. Hyvin harvoin olen ollut suhteessa onnellinen edes kahta päivää putkeen vaan  olen itkenyt itseni uneen lähes joka hemmetin ilta. Enkä syytä siitä nyt miehiäni, olen vaan aina valinnut vääriä. Tai väärät ovat valinneet minut. Kuitenkin kaipaan aina silloin tällöin jokaista entistä poikaystävääni ja pikkujuttuani. En ole koskaan kokenut parisuhteen onnea tai rakastumisen lumoa niin miksi osaisinkaan kaivata mitään parempaa? Kaipaan sitä, mitä olen kokenut ja koska olen kaavoihin kangistuva luonne niin haen aina samanlaisia kokemuksia lisää.

Haluaisin oikeasti löytää jonkun, jonka kanssa olisi hyvä olla. Ehkä vain siten voisin kunnolla unohtaa Mörrit, Hobitit, Herra X:t ja Rekkamiehet. Mutta samalla kun ajatus ihanasta poikaystävästä ja rakkaudellisesta suhteesta kiehtoo minua, niin samalla se pelottaa aivan helvetin paljon. En ole aiemminkaan onnistunut suhteessa, mitä jos pilaan sen uudenkin ihan täysin? Pystynkö koskaan rentoutumaan ja luottamaan siihen, että suhde voi toimia ja toinen todella välittää ja haluaa olla kanssani? Mitä jos olenkin kestämätön ja mies haluaa vaihtaa minut parempaan? Niinhän he ovat tehneet ennenkin.

Tämä pelko on se, jonka vuoksi juoksen kirkuen karkuun kun mukava ja selvästi kiinnostunut herra lähestyy minua ja joskus taas heittäydyn aivan hirveäksi lehmäksi, joka vittuilee, kärtyää, ärsyttää ja ilkeilee ihan vaan siksi, että varmistaa sen, ettei mies kiinnostu eikä koskaan tule edes kiinnostumaan. Samalla taas ihastun heihin, joiden kanssa suhde ei voi ikinä onnistua tai jotka eivät ikinä ihastuisi minuun. Ja ihastun myös heihin, jotka olen vastikään ajanut pois luotani ilkeänä noitana ja tehnyt selväksi sen, että minuun ei kannata ihastua. Ja sitten minua kaduttaa hirveästi jälkikäteen ja on jo liian myöhäistä.

Oh Buddha, why love is so hard?