Ihastuin koiranpentuun. Tajusin sen tänään täysin yllättäin. Salama kirkkaalta tajusin, että viaton mietintä "mitenhän viekoittelisin hänet ensi kerralla?" muuttui "Olisipa joskus kiva käydä hänen kanssaan kävelemässä kuun loisteessa joen rannalla samalla kuin vastarannalta kantautuisi Finlanders-yhtyeen oikeesti-kappale"-haaveiluksi.

Ja kun sen tajuaa, ei mitään enää voi tehdä. Se on tullut jäädäkseen ja sen kanssa täytyy vain elää.

Aloin pelätä, että tämä tunne.. Tämä kamala tunne nimeltään ihastuminen, alkoi vyöryä ylitseni jo viime tapaamisella kun nojasin otsaani hänen otsaansa ja se tuntui liian hyvältä.

Jälkeenpäin piiskasin itseäni ja sitä, että minulla ei ole minkäänlaista a) itsehillintää b) tunnekontrollia c) järkeä.

Vakavuuden aloin aavistaa eilen kun exäni Mörri vihjaili, että tulee jouluna paikkakunnalle ja haluaa nähdä minut ja vinksvinks ja lähinnä haukottelin tylsyydestä ja mietin, miten saisin puhuttua itseni ulos tilanteesta. En edes yrittänyt flirttiä! Ja se, etten harrastaisi vihjailevaa flirttailua vaatii sen, että ajatukseni/typerälaiskatyhmä ja saamaton sydämeni on jossain aivan muualla. En vaan osaa pettää missään mielessä. Minä heikko nainen.

Todella heikko.
Tänään näin hänet iloisesti kävelevän yhdessä kauniin ja hoikan ystävättärensä kanssa samalla kun minä, harmaavarpunen, istuin suurena ja räjähtäneenä filosofian kirjani kanssa löhöasennossa ylikansoitetulla sohvalla. Ei, en ollut mustasukkainen. Tunsin oloni vain kovin riittämättömäksi ja turhaksi. Ja sitten tajusin sen... "Hittoako tässä haaveilen, mietiskelen tai ajattelen Puppya. Enhän minä voi häntä koskaan saada. Typerä akka, menit ihastumaan!"

Ilmoitin tästä heti kaverilleni ja muistin mainita, että olen aivan liian suuri ja mahtava ja ailahtelevainen koiranpennulle ja hänellä on miljoona hoikkaa ja upeaa kaveria. Kaverini vastasi: "Et sinä ole iso. Ne sen kaverit ovat vain ruokaa pelkääviä katuharjoja"

Lohdutti välittömästi.

Ylipäätänsä minulla ei ole ollut ikinä ongelmaa mustasukkaisuuden/omistushalun kanssa. Luotan siihen, että minulle ollaan uskollisia, olenhan minäkin heille. Ja koska minulla on kaveripoikia niin DAA'A. Oisinko vähän tyhmä jos olisin mustis jonkun kaveritytöille? Semmoiset mustasukkaisuudet jätetään vainoharhaisille.
Mutta ongelmani on se, että en usko ikinä kelpaavani, riittäväni, olevani tarpeeksi ihastuttava, nätti ja mukava, jotta kukaan koskaan haluaisi minusta The Tyttöystävää.

Korkeintaan olen The "Tyttöystävä" pimeässä huoneessa, jonka kanssa ei harrasteta minkäänlaista julkista kanssakäymistä  ja josta ei tiedä kukaan. Paitsi kavereille voidaan puhua "hoidosta".

Lisäksi olen aina liian erilainen.

Kuka normaali mies haluaa naista, joka ei juo? Minuahan ei voi viedä kavereiden luo bilettämään, koska me absolutistit olemme täysin holtittomia. Minähän kaatuilisin ja törmäilisin tavaroihin samalla kun tukehtuisin oksennukseeni suudellessani naapurin kaapin kanssa. Harrastan myös laulamista ja virkkaan PIPOJA! Ratsastan myös hevosilla säännöllisesti vähintään kerran vuodessa ja tykkään katsoa toisen kainalossa Simponeita.

Mikä kamala akka.

Ja mikä hemmetin ikisinkku minä olen! Asennetta Fenii, Asennetta!

Itse asiassa olen hemmetin upea akka, joka nyt vaan sattuu aina törmäämään sitoutumiskammoisiin, sokeisiin ja itsepäisiin miehiin, jotka märehtivät itsesäälissä ja syyttävät yhteiskuntaa tai viettävät railakasta sinkkuelämää mieluummin kuin viettäisivät laatuaikaa uskollisen ja siedettävän näköisen herkkuperseen kanssa, joka virkkaisi heille kaupungin siisteimmät pipot.

Vittuun kaikki miehet.

Pahoittelen, menen nyt itkemään peittoni alle ja haaveilemaan Andeas Thorkildsenista.