Itse koen omaavi suhteellisen hyvän itsetunnon. Hetkittäin kuitenkin huomaan järkytyksen vallassa reisiäni, jotka peittävät alleen koko luksustuolin tai mahaani, joka ottaa sormeni pehmeään syleilyynsä liiankin himokkaasti. Miten näin pääsi käymään? Mihin katosi 15-vuotiaan litteä vatsa ja kimmoisat reidet? Olenko minä lihonut vai onko minusta tullut nainen? Tätäkö on se kauan odotettu naisellistuminen? Mikseivät minun rintani täyttäisi tästä tuolista kuin viidesosan?

Miksi luonto on niin epäreilu minua kohtaan, saanen tiedustella?

Voisi ajatella, että omaan kroppaan suhtautuminen on helpompaa parisuhteessa kun mato on jo koukussa (tai kolossa) eikä sitä tarvi enää yrittää hurmata oikeilla kurveilla.

PÄNG. Väärin.

Parisuhde on liian hyvä ja yksinkertainen syy lyödä hanskat naulaan mitä tulee kropan hoitoon ja hallintaan. Söpöliinit istuvat vierekkäin pehmeällä sohvalla syöttäen toisilleen voipopcorneja huomaamatta sitä, että sohva upottaa koko ajan vain enemmän.... enemmän... enemmän.

Rehellisesti sanottuna moni vakiintunut ihminen lihoo ilman, että perheenlisäystä olisi tulossa.

Itsekin syytän repsahduksestani "suhdettani" Herra X:ää ja koska olen keski-iän kynnyksellä niin kilojen karistaminen ei enää ole niin yksinkertaista kuin kasvupyrähdyksen aikaan.

Sinkkuna on monta hyvää syytä pitää itsensä kuosissa!
Jos et ole itserakasta tyyppiä niin voit vedota juuri miehenmetsästykseen ja naisten kateuttamiseen. Itsevarmat sinkut taas haluavat osoittaa, kuinka upeaa on olla yksin ja kuinka upea voi olla yksin. Väliinputoajien motiivit ovat sekä että.

Toisaalta jos seurustelisi urheilullisen miehen kanssa, niin sitä mahdollisesti täytyisi itse urheilla kahta kauheammin, jotta pysyisi fitness-jumalattarena ja pariskunta näyttäisi tasapainoiselta. Mitä itse olen seurannut, niin etenkin pitkän linjan seurustelijat muistuttavat toisiaan: molemmat osapuolet ovat hieman pyöreitä, molemmat urheilullisia, molemmat kukkakeppejä, molemmat normaaleja ect. ect. Eikö vastakohtien pitäisi vetää toisiaan puoleensa?
Täytyisikö minun alkaa heittää keihästä, jotta saisin itselleni keihäänheittäjän, vai voinko kelvata tällaisena?

En jaksa nyt vaivata päätä moisella, sillä tällä hetkellä minulla ei ole mitään haluja seurustella. Nautin siitä, kun saan aamulla alastomana heilahdella peilin edessä YKSIN ja miettiä "olenko tänään tyytyväinen vai epätyytyväinen vartalooni?"
Olen huomannut, että olen huomattavasti tyytyväisempi itseeni jos minulla ei ole miesjuttuja. Minun ei tarvitse miettiä miltä näytän kun laahustan ilman vaatteita ympäri asuntoa, voin istua tuhannen lytyssä ja en pode huonoa omaatuntoa jos syön tikkareita kuin porkkanoita.

Väittävät, että pitkässä parisuhteessa toisen kanssa voi olla ihan rennosti välittämättä miltä näyttää. Se on kyllä totta. Ja se on nimenomaan se huono juttu! Jos ei tarvitse välittää miltä näyttää ja jos itselle sillä ei ole väliä niin... Rups. Rups. Rups.

Me sinkut emme ole rupsrupsrups. Onneksi myös monet seurustelevat eivät ole rupsrupsrups. Mutta oman empiirisen tutkimukseni mukaan varatut ovat rupsempia kuin vapaat.

Olenko väärässä?