perjantai, 1. huhtikuu 2011

Mä päästän mut pois

Nyt riitti. En jaksa enää!

Blogini vaihtaa maisemaa

TÄNNE

Tämä Vuodatuksen blogi jää luonnollisesti näkyviin, kun ei sitä nyt poistaakaan raski. :)

maanantai, 28. maaliskuu 2011

25. ja 26. päivä: Ensimmäinen ja pelkään

Pistän nyt näitä tulemaan, että saadaan loppuun ennen huhtikuuta. :)

********************************************************************************************

ENSIMMÄINEN...

Poikaystävä: Viisi vuotta vanhempi ylikersantti, kun olin itse 15-vuotias

Suudelma: Marraskuussa 2003, kun olin 15-vuotias

Eka Kerta: Tammikuussa 2004, kun olin 15-vuotias. LIIAN NUORI! Tosin jos oisin oikeaa odottanut niin odottaisin edelleenkin. Toisaalta se tuskin olisi huono juttu ollenkaan :D

Känni: Edelleen kokematta.

Tupakka: Edelleen kokematta.

Rakkaus: Edelleen kokematta. Vähänkö oon n00b!

Matka: Suomen ympäri autolla. Ainoa, mitä muistan on saatanan pelottava pässi-patsas Kuopiossa tai jossain.

Ulkomaan matka: Kiinaan seiskaluokalla. Muistaakseni?

Lemmikki: Moppe-koira. Mutta ensimmäinen ihkaoma oli Maija-kissa, jonka sain 7-vuotiaana kun aloitin koulun.

Kännykkä: Nokia 3210. Siinä oli matopeli. Nykyisessä ei ole. Hmphm. Sain sen kutosella(kohan)?

Tietokone: Äärimmäisen hidas. Sillä pystyi piirtelemään Paint:lla. Tämäkin vitosella/kutosella.

Ihastus: Miikka päiväkodissa.

Harrastus: Ratsastus ja pianonsoitto. Hevosen selässä pysyn nykyäänkin, koskettimilla en.

Sydänsuru: Kun Se Suuri Teini-ihastus seukkasi Sen Inhokki Tytön kaa. :D Arvatkaa onko HIENOJA päiväkirjamerkintöjä tuolta ajalta? Oe luoja.....

Lävistys: Ala-asteella korvareiät.

Tatuointi: Ehkä tulee niskaan tässä joskus. Älkää kertoko äidille :D

Hylätty koe: Taulukkolaskenta yliopistossa.

Julkkisihastus: Prätkähiirien Turbo. Ja Bäkkärien Kevin.

PELKÄÄN:

Piikkejä, pimeää, kauhuleffoja, jännärileffoja, C.S.I:ta ja muita rikossarjoja, pieniä, ja valkoisia koiria sekä sitoutumista.

maanantai, 28. maaliskuu 2011

24. päivä: tämä saa minut itkemään

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät kovin helpolla harrasta ihmisten edessä itkemistä. Hautajaisissakin istun pääasiassa tyynen rauhallisesti ja jos kuulen huonoja uutisia, niin otan ne vastaan asiallisesti ja jos on tarvetta alkaa märsätä niin märsään jahka olen itsekseni jossain.

Poikkeuksena on elokuvat, tv-sarjat ja kirjat. Pistäkää mikä tahansa Disney-leffa pyörimään jos haluatte nähdä miltä näytän itkuisena (= kamalalta). Myös Kauniissa ja Rohkeissa on tiettyä nyyhky-factoria. Salkkareista puhumattakaan. Itseasiassa olen itkenyt aika usein katsoessani MTV:n  16 and pregnant -sarjaa. :D Varmasti olisin myös kyynelehtinyt katsoessani "Tuksu menee naimisiin"-ohjelmaa, jos en boikotoisi koko julkimoa :P

En ole aikoihin uskaltanut lukea Harry Potterin viimeistä kirjaa, koska siinä alussa tapahtuu se Kamala Kuolema, jonka vuoksi parun ensimmäiset kaksi sataa sivua. Ja ne riidat. Ja muutkin kuolemat. Voi jeesus. Miksi on pitänyt kirjoittaa niin itkettävä kirja? Siitä ei saa muuta kuin päänsärkyä ja aivoihin jää soimaan sana "Miksi!?!?!?" kun sitä joutuu hokemaan usein kyseistä kirjaa lukiessa. Myös Cecelia Ahernin kirjat ovat ihan loistavia itkettäjiä. Oikeastaan Harlequin-romaanitkin ovat niitä. Minulle riittää, että jossain kirjassa sanotaan "hän nieleskeli itkua" ja meikä alkaa parkua. Olen aikamoinen myötäeläjä.  Tästä tulikin mieleeni, että itken loppujen lopuksi melkeinpä päivittäin syystä tai toisesta. Ehkä siksi minun on niin helppoa olla itkemättä ihmisten ilmoilla? :D

Toki miesten kanssa on tullut itkemistä harrastettua. Hetkittäin itku tulee ihan luonnostaan heidän seurassaan ja yleensä syynä on se, että alitajuisesti tiedän saavuttavani jotain jos nyt nostatan kyyneleitä silmiini. Ei tosin toimi kaikkien miesten kohdalla, ikävä kyllä. :´(

Miesten lisäksi ainoat ihmiset, jotka ovat nähneet minut aikuisena itkemässä ovat äitini, muutama muu sukulainen ja eläinlääkäri, joka joutui siis todistamaan melkein jo hysteeristä parkumista kun kannoin edesmenneen kissani lopetettavaksi.

No niin. Kiitti tästäkin. Nyt parhaillani itken täällä, kun muistelen tuota tilannetta. Joskus epäilen mielenterveyttäni, kun hankin meille kaksi uutta kissaa asustamaan vaikka tiedän, kuinka jäätävän tuskallista se niistä luopuminen on. Minulle oli itseasiassa yllätys, että sydämen särkyminen oikeasti myös tuntuu sydämen särkymiseltä eli fyysisesti erittäin kipeältä.

Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.
Minä rakensin teille talon
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden mutta palaan
uniinne toisinaan.

-Kaarina Helakisa: Taivaskissa-

Toki itken myös iloisista asioista. Esim. leffoissa kun tyttö ja poika VIHDOINKIN saavat toisensa niin johan siinä vähemmästäkin itku tulee. Tai jos joku Disney-hahmo herää kuolleista. Tai Taylor.

Lisäksi saatan kyynehtiä onnesta hyvin menneen laulutunnin jälkeen (yksin), hyvistä uutisista (yksin) tai ihanan kissani ansiosta (yksin). Ja ohan näitä syitä. Pääasia on kuitenkin sen, että itken pääsääntöisesti yksin. Paitsi silloin kun heppaleirit loppuivat ja BHK-tyttöjen kanssa paruttiin ringissä ja siinä samassa yritettiin mongertaa jotain fiksuja jäähyväisiä ja kuulostettiin lähinnä joltain new age -kultilta.

 

sunnuntai, 27. maaliskuu 2011

Päivä 23. viikon parhaat

Oikeastaan nyt pitäisi kirjoittaa "tämä saa minut voimaan paremmin", mutta koska en kehdannut tehdä enää ylistyspostausta Andreas Thorkildsenille tai maitosuklaalle, niin päätin listata tämän viikon parhaita paloja!


PARAS OSTOS:

Heviletti!

Hankin siis uuteen hiusväriini (melkein) sopivat clip-on -pidennykset ja olen tyytyväinen. Tosin ajattelin lyhentää näitä viitisen senttiä, sillä minut on nyt liian helppo sotkea Teräsbetonin laulajaan, halpojen musiikkivideoiden taustatanssijoihin sekä naapurin suomenhevoseen.

PARAS PÄÄTÖS:

Osallistua Karaoken MM-kisojen Sodankylän alkukarsintaan. Pääsin meinaan aluekarsintoihin!! :D Selvää on, etten aluekarsinnoista pääse missään nimessä Suomen karsintoihin, mutta kokemus se on tämäkin. Ja saihan tässä myös Helsinki-Tukholma -risteilyn ilmatteeksi.

PARHAAT NAURUT: 

PARHAAT ISKUREPLIIKKI:

"Silimäniterhän!"
"Oot tatuointina käsivarressani"
"Olisi tosi mahtavaa jos te raiskaisitte minut! Silleen hellästi... Jooko?"

PARAS BAARIREISSU:

Perjantaina, jolloin DJ-vehkeet hajosivat ja joku oksensi muun muassa baaritiskille.

PARAS MIESHETKI:


Kysyin korkeammilta voimilta vinkkiä siitä, että kannattaako perjantaina lähteä baariin. Sen jälkeen menin verkkolehden sivuille ja siellä oli ensimmäisenä jättimäinen otsikko: "MISSÄ ON SUVI-TUULI?"
Eli pakkohan se oli häntä lähteä etsimään. Ei löytynyt. Hyvä niin. :D


 

 PARAS HETKI:

Kandista puuttuu enää pohdintaa. Jippijaijeeee! 

********

P.S. Blogissa on käynyt kohta 300 000 kävijää. Ja en ole vieläkään keksinyt mitään hauskaa tai "hauskaa" siihen hetkeen. Jumalauta. Täytynee kiirehtiä :P


 

perjantai, 25. maaliskuu 2011

22. päivä: Toinen hetki

Täällä taas! Nettijohdoton alkuviikko teki tehtävänsä, ja kandi on pohdintoa vaille valmis! BILEEEEET!

Ja sitten hetkeilemään.
 

(Nähtävästi 23 aikaan illalla battery-vieroitusoireiden alaisena tuleva teksti on varsin... Ajatuksen virtamaista, rehellistä ja turhankin vakavaa blogiini. Antaa mennä silti :))

**********************************************

Katsoin tänään (tiistai-iltana) AVA:lta dokumentin ”History of my sexual failures” -leffadokkarin, jossa mies haastatteli exiään ja pohti syitä sille, että miksi hänen suhteensa ovat epäonnistuneet ja miksi hän kokee olevansa luuseri etenkin ihmissuhteiden saralta. Ehkä minunkin pitäisi tehdä vastaava dokumentti jos edelleen 30-vuotiaana istun tässä sängylläni sinkkuna ja naputtelen postausta Ikisinkku-blogiin.

Dokumentin mies halusi siis löytää syyn epäonnistumisilleen itsestään, vaikka hänen oli hetkittäin hankala myöntää omia surkeita puoliaan. Ja niitä todennäköisesti oli aikalailla, sillä hän sai varsin tyrmääviä kieltäytymisiä exiltään, kun pyysi heitä haastateltaviksi. Minä olen entisiin miehiini säilyttänyt suhteellisen hyvät välit, eli tarvittaessa pystymme keskustelemaan ystävälliseen sävyyn toisillemme. Siltikään mieleeni ei ole tullut kysyä heiltä, että miksi minä en kelvannut tyttöystäväksi.

Toisaalta... Miksi sitä kysymään, kun vastauksen tiedän itsekin? Nirsous yhdistettynä persoonallisuudelleni ominaisuuteen itsekkyyteen ei ole hirveän käypää valuuttaa ihmissuhdemarkkinoilla. Olen mukava vain miehille, joista olen välittömästi kiinnostunut. Muut karkotan pois vittumaisella irvistyksellä ja parilla kipakalla kommentilla vapaapainin munattomuudesta. Minun on myöskin hankalaa alkaa ottaa huomioon joku toinen ihminen elämässäni, sillä paljon mieluummin toimin omien halujeni mukaan. Hetkittäin taas olen liiankin myötäilevä, suostuvainen, kiltti ja pompoteltavissa, mikä sitten jossain välissä purkautuu helvetinmoisella raivolla pihalle, kun en jaksa olla enää mikään alistettu jalkavaimo. Tällöin miehet yleensä ovat hypänneet parvekkeeltani alas ja juosseet tasapainoisemman naisen luokse. Ihan ymmärrettävää. Pitäisi löytää jokin balanssi itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä.

Minä en myöskään jaksa loputtomiin taistella parisuhteen eteen. Jos homma ei suju kivuttomasti, niin mieluummin olen sinkku. Kyllä, ajatusmalli on erittäin lapsellinen, sillä tuskin mikään parisuhde sujuu kivuttomasti. Minulle sinkkuus ei vaan ole niin pelottava ja hirvittävä asia, minkä pelossa pitäisi kynsin hampain roikkua jossain, mikä tuottaa lähinnä lisästressiä elämään. Olen viettänyt elämäni onnellisimmat ajat sinkkuina ja vastaavasti hirveimmät ajat ”parisuhteessa”, joten ei liene ihmekään, miksi luovutan helpommin kuin muut. Ja yhtä helposti miehet päästävät minut pois. Ehkä minäkään en ole taistelun arvoinen?

Huonojen ihmissuhteitten lisäksi elämässäni on pyörähtänyt aika monta rehellisesti sanottuna paskaa miestä, jotka kohtelivat minua huonosti. Ja minä sallin sen. Kaunaa en kanna, koska en minäkään teini-iässä mikään preerian ruusu ollut, mutta kaikesta huolimatta... Minä olen hirveän ilkeä miehille. Minä morkkaan heitä, minä kettuilen heille, he ärsyttävät minua päivittäin ja minä en jostain syystä koe tarvetta miellyttää heitä ainakaan kovin pitkää aikaa. Sisälläni totta tosiaan asuu militanttinen naissovinisti, joka vihaa miehiä. En vaan halua myöntää sitä, koska se kuulostaa niin hitlermäiseltä, mutta ehkä asian myöntäminen on askel kohti parempaa ihmissuhdetulevaisuutta?

En taida pitää miehistä ja he kelpaavat vain mirrini silittelyyn. (Onko kyse Myystä vai muusta... Se riippuu miehestä.)

Olenkohan sittenkin katkeroitunut? Hmm.... Tämän pohtimiseen täytyy käyttää joskus enemmän aikaa. Onneksi ”parantumisellani” ei ole mikään kiire, sillä en juuri nyt halua minkään sortin miestä elämääni, paitsi kavereina. Minulla ei ole aikaa, ei energiaa, eikä haluja. Hetkittäin murehdin sitä, kun päästin Dannyn kaltaisen upean miehen vapaille karjamarkkinoille etsimään Oikeaa Lypsäjää, mutta sitten hetken päästä olen kiitollinen siitä, että saan olla sinkku juuri nyt.

Joidenkin mielestä kiire ja stressi ja hankala elämäntilanne on huonoja syitä päättää parisuhde. Nämä jotkut eivät välttämättä tajua sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Me ajattelemme, tunnemme ja toimimme samoissa tilanteissa eri tavoin ja juuri niin kuin itse parhaaksi näemme. Itse olen sitä mieltä, että on parempi erota 57 päivän jälkeen ja odottaa parempaa aikaa suhteelle, kuin että roikottaa väkisin miestä mukana läpi epämääräisen kokoisen harmaan kiven, jonka takana olevasta tulevaisuudesta ei osaa sanoa juuta eikä jaata. Ja sitten ehkä huomata silloin, että eihän sitä aikaa eikä energiaa ole vieläkään. Tässä vaiheessa jompikumpi tai molemmat saattaisivat olla jo hemmetin kyllästyneitä toisiinsa ja se parempi aikakin jää kokonaan tulematta ja välit menevät täysin poikki. Joku toinen ihminen takertuu hankalina aikoina sosiaaliseen tukiverkkoonsa entistä kiinteämmin, minulle taas on luontaisempaa karsia sitä ja olla ”yksin” eli rauhassa. Ulkopuolisen on siis turha pidemmän päälle neuvoa ja valistaa, että miten pitäisi toimia ja mikä on oikea syy erota ja millaisia ovat ne todelliset tunteet ja aito välittäminen.

Tärkeintä on se, että tekee päätöksen itse ja sen jälkeen on suurimman osan ajasta varma siitä, että toimi oikein. Ja on edes ohuesti onnellinen. :)